Tänään kerron eräästä hieman vanhemmasta projektista, nimittäin lapsena aloitetusta ja nuorena viimeistellystä marionetista. Muistan että meillä oli lapsuudenkodissa yksi marionettinukkepoika, joka taisi olla jostain ulkomailta ostettu. Jossain vaiheessa keksimme sitten veljeni kanssa tehdä omat marionetit - joten ei muuta kuin kellariin askarteluhuoneeseen ja puukot käteen. Aloimme nimittäin veistellä omien nukkejemme päitä, käsiä ja jalkoja. Muistan veistelyn olleen aika hankalaa, joten päätin käsien sijasta tehdä nukelle lapaset. Veljeni osasi tietenkin paremmin (3 vuotta vanhempana ja viisaampana), joten hän sai aikaan hienot kädet ja jalat sormineen ja varpaineen.
Saimme osat valmiiksi, mutta projekti meni jäihin muiden mukavien puuhien tieltä. Osat lojuivat kaapissa ja löysin sen useita vuosia myöhemmin. Sisuunnuin että kyllä se on tehtävä valmiiksi! Taisin olla ehkä juuri lukion aloittanut, jos en väärin muista. Maalasin nuken kasvot ja muut puuosat, maalasin kankaan vaatteita varten, kudoin pukuun resorit (ihmettelen vieläkin kuinka osasin), tein napin ja itse huovutetusta harmaasta huovasta hatun. Sitten vielä langat kiinni ja nukke oli viimein valmis.
En muista sitä hetkeä kun sain nuken valmiiksi, joten en myöskään muista olinko tyytyväinen. Mutta nyt kun muutama viikko sitten löysin nuken vanhempieni ullakolta, olin enemmän kuin tyytyväinen - kuinka ihmeessä olin osannut!? En usko että saisin tällaista enää tehtyä.
 |
| Tässä hän on! Isoissa hampaissaan ja pitkähkössä nenässään. |
 |
 |
| Taikatossut. |
Tämän päivän miete: olenko kadottanut osan siitä luovuudesta ja tarmosta, vilpittömästä tekemisen ilosta mikä vielä lapsena ja nuorempana minussa oli. Olen ehkä löytänyt sitä hippusen takaisin nyt äitiyslomalla, mutta kuinka pitää siitä kiinni kun palaa työelämään?
Luovaa alkanutta viikkoa!
Tiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti